Syysvaltuuston 2026 puheenvuoro

Terveiset pääkaupunkiseudulta ja huolta suurista kasvottomista yksiköistä, joissa opettajat eivät tunne toisiaan, eivätkä oppilaitaan.

Hyvät kollegat ympäri Suomen.

Me seisomme täällä tänään pääkaupunkiseudun opettajien, kaikkien asteiden opettajien, yhteisenä rintamana.

Me haluamme puhua teille asiasta, jota ilman mikään opetus, opintopiste tai tulevaisuuden taito ei toteudu. Me puhumme teille oppimisesta, yhteisöllisyydestä ja turvallisuudesta. Tämä on hätähuuto yhteisöllisyyden puolesta.

Täällä pääkaupunkiseudulla me näemme joka päivä, miten yhteisöllisyys murenee ja mitä se tekee oppimiselle ja ihmiselle.

Pääkaupunkiseutu on kasvuympäristönä Suomessa poikkeuksellinen. Perheiden vilkas muuttoliike, sukupolvien yli ulottuvien tukiverkkojen puute, kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus ja alueellinen segregaatio tarkoittavat sitä, että oppilaitos voi olla monelle lapselle ja nuorelle ainoa pysyvä ja vakaa arjen ankkuri.

Varhaiskasvatuksesta alkaen lapsi tarvitsee kotoisan turvasataman. Mutta mitä me tarjoamme? Jatkuvaa sijaiskierrettä, täyteen ahdettuja avotiloja ja aistikuormitusta, jossa opettaja joutuu kokemaan syyllisyyttä siitä, ettei ehdi tarjota turvallista syliä ja esimerkiksi tarvittavaa kielellistä tukea kaikille.

Kun siirrytään peruskouluun seinät vain laajenevat, ryhmät kasvavat ja aikuiset vähenevät. Kuntien säästöpaineissa pääkaupunkiseudulle on pystytetty satojen ja jopa yli tuhannen oppilaan massakouluja. Suuren yhtenäiskoulun pihalla lapsi katoaa massaan eikä valvova opettaja tiedä kuin kourallisen kasvoista, saati nimistä. Suuryksikkö voi tarjota nuorelle näkymättömyysviitan, jonka alle voi jäädä tuen tarve ja kohtaamisen mahdollisuus. Yläkoulussa ja toisella asteella tällainen huomaamattomaksi jäävä nuori voi kokea yksinäisyyttä tai pudota oppimisen kelkasta ilman, että kukaan ehtii väliin. Yleinen pahoinvointi kasvaa niin suureksi, että se näkyy jo nyt pääkaupunkiseudulla lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmien lisääntymisenä, kasvavina nuorten väkivalta- ja huumetilastoina sekä opettajien kokeman väkivallan kasvuna.

Korkeakouluissa ja ammatillisissa oppilaitoksissa massaopetus yhdistyy usein vielä säästösyistä valittuun, pedagogisesti perustelemattomaan etäopetukseen ja "mustien ruutujen" kulttuuriin, joka on tutkitusti osaltaan ajanut jo joka kolmannen opiskelijan psyykkiseen oireiluun ja syvään yksinäisyyteen. Oppijasta on tullut suoritusautomaatti digitaalisen koneiston rattaissa.

Suurten yksiköiden perusteluna olivat tehostaminen ja lupaus: "kaikki palvelut saman katon alle". Todellisuus on kuitenkin toinen. Samalla, kun päiväkoteja ja oppilaitoksia on kasvatettu, koulun ulkopuolinen tuki on saksittu rikki. Hyvinvointialueuudistuksen myötä kuraattorit, terveydenhoitajat ja psykologit ovat vetäytyneet oppilaitosten arjesta ja rajanneet tehtävänsä minimiin. Säästöt järjestökentälle uhkaavat viedä matalan kynnyksen tukipalvelut ja harrastusmahdollisuudet.

Kun sote-tuki ja järjestöt vetäytyvät, opettajasta tulee ensilinjan sosiaali- ja kriisityöntekijä. Tähän tehtävään opettajalla ei ole työaikaa eikä koulutusta.

Rehtoreiden ja yksikönjohtajien alaisten määrä on aivan poikkeuksellinen: yhdellä lähijohtajalla voi olla 50, 70 tai jopa sata suoraa alaista satojen huoltajakontaktien lisäksi! Yritysmaailmassa tällaista mallia pidettäisiin sulana hulluutena. Tuloksena on se, ettei rehtorilla ole mahdollisuutta tukea yksittäisen opettajan jaksamista, ja opettaja jää luokkahuoneessaan yksin kasvavan ja yhä heterogeenisemman massan kanssa.

Jo nyt tiedämme, että kuuden suuren kaupungin huonot ideat leviävät nopeasti! Tiedämme myös, että yhä suurempi osa Suomen lapsista ja opettajista on tulevaisuudessa pääkaupunkiseudulla.

Siksi huudamme hätähuudon yhteisöllisyyden ja psyykkisen turvallisuuden puolesta!

  1. Palautetaan inhimillinen mittakaava. Vaaditaan yhdessä, että rajataan ryhmä- ja yksikkökokoja, jossa jokaisella on mahdollisuus onnistua ja tulla kohdatuksi.
  2. Tuodaan oppilashuolto takaisin arkeen. Vaaditaan selkeitä rajoja myös opettajien ja rehtoreiden työnkuvaan: kuraattorien ja psykologien on oltava fyysisesti läsnä koulujen arjessa ottamassa koppia.
  3. Paluu aitoon läsnäoloon. Vaaditaan mahdollisuuksia lähiopetukseen! Palautetaan sen myötä useammin toisen asteen ja korkeakoulujen opiskelijat takaisin oppilaitoksille ja rakennetaan yhteisöjä, joihin halutaan kuulua.
  4. Mahdollistetaan hyvä johtaminen. Vaaditaan rajoja alaisten määrälle ja siten mahdollistetaan hyvä johdon tuki ja aikaa pedagogiselle johtamiselle.

Oppiminen ei ole mikään mekaaninen tiedonsiirto. Se on sosiaalinen tapahtuma, joka vaatii toteutuakseen tunteen siitä, että tulee nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi turvallisessa yhteisössä. Pidetään ääntä sen puolesta, että meidän oppilaitoksemme ovat ihmisiä ja oppimista varten, ja opettajan työ on ihmisen kokoinen!

 

Puheenvuoron pitivät Susanna Kahelin ja Juha-Pekka Finnilä